FI

Julkaistu

Asumisen strateginen johtaminen – mikä siinä on niin vaikeaa?

Hyvillä asumisen olosuhteilla ja asumisen jatkuvalla kehittämisellä on vahva kohtalonyhteys alueen väestönkehitykseen.

Kytkentä saattaa äkkiä ajatellen tuntua itsestään selvältä, mutta kunnallishallinnossa se ei suinkaan ole sitä.

Jo pelkästään työn- ja vastuunjaon järjestäminen kunnissa vaikeuttaa asumisen käsittelemistä kovan tason strategisena kysymyksenä. Kunnan yleinen kehittäminen kuuluu ylimmän johdon ja politiikan tehtäviin, kun taas asumisen kehittämistyö tapahtuu pääosin teknisen sektorin sisällä. Strateginen maankäyttö sinänsä on viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana noussut monessa kunnassa teknisen toimialan alta konsernihallinnon peukalon alle.

Samalla strategiset maankäytön kysymykset ovat nousseet teknisen lautakunnan esityslistoilta suoraan kunnan- tai kaupunginhallitukselle, minne ne asiallisesti ottaen kuuluvatkin. Harvemmin kuitenkin mukana on noussut koko laaja asumisen teema, johon liittyy runsaasti muitakin näkökulmia kuin vain maankäytöllisiä. Asumisen määrätietoisen kehittämisen vaikeus näkyy etenkin siinä pienten ja keskikokoisten kuntien joukossa, johon kaikki Kanta-Hämeenkin kunnat kuuluvat.

Onko kunnalla asumisen kehittämiseen hartioita?

Työnjakoon ja johtamiseen liittyvän hankalan lähtöasetelman lisäksi ongelmana ovat voimavarat. Pienemmissä kunnissa asumisen kehittämiseen ei yksinkertaisesti ole resursseja. Kunnan laaja toimiala kattaa lähes kaiken inhimillisen toiminnan, jolloin sekä kädet että rahat on usein sidottu kunnan lakisääteisiin tehtäviin. Kaikkea kuormaa ei aina pystytä edes kantamaan. Kunnanjohtajana taannoin toimiessani oli talomme perusturvajohtajalla tapana syksyn talousarviokeskusteluissa murheellisena kysyä, ”aiommeko noudattaa talousarviokirjaa vai lakikirjaa”. Kumpaankin ei kuulemma ollut mahdollisuutta.

Asumisen kehittäminen ei resursointimielessä pärjää lakisääteisille painaville tehtäville, vaikka sen strateginen merkitys kunnan tulevaisuuden ja kestävän talouden kannalta olisi ratkaisevan tärkeä.

Pienemmissäkin kunnissa tehtiin vielä 90-luvulla kokonaisvaltaista strategista suunnittelua, jonka sisälle asumisen, palveluiden ja tavoitteellisen väestökehityksen yhteys kuului. Sen ajan metodit olivat ehkä jälkeenpäin ajatellen hiukan nukkavieruja ja asumisen kehittämisen näkökulmasta liian yleisiä. Vanha kunnon kuntasuunnittelu aivan konsernihallinnon ytimeen sijoitettuna puolusti kuitenkin sellaisenaan paikkaansa.

Nykyäänkin asumisen strategisen kehittämisen työvälineet ovat pienissä ja keskikokoisissa kunnissa usein melko yksinkertaisia. Kunnassa saattaa olla asunto-ohjelma tai jonkinlainen väljempi, politiikan asettama asuntotuotantoa ohjaava tavoite. Tyypillisesti näillä ohjataan lähinnä määriä. Ohjauksella halutaan yleensä vaikuttaa siihen, kuinka monta omakotitonttia vuosittain kaavoitetaan luovutusvalmiiksi, tai millainen kerrostalotonttien reservi kunnassa halutaan rakennusliikkeiden mielenkiinnon saavuttamiseksi ylläpitää.

Kaikkein maaseutumaisimmissa kunnissa asunto-ohjelmoinnin huomio kiinnittyy käytännössä kokonaan pientalotonttituotantoon. Rivitalohankkeita nähdään kunnassa ehkä vain muutaman vuoden välein, eikä kerrostalojen markkinaa ole lainkaan. Määrien lisäksi asunto-ohjelma ottaa tyypillisesti kantaa siihen, miten uudistuotanto kunnan alueelle sijoittuu.

Tekninen kaavoitussuoritus hankitaan monessa tapauksessa ostopalveluna konsulteilta, ja kaavaprosessien ulkopuolella tapahtuvaa strategisempaa yhdyskuntasuunnittelua ei tosiasiallisesti juuri pystytä tekemään. On siis selvää, ettei asumisen teema voi näissä oloissa nousta kunnan strategisen kehittämisen ytimeen.

Voimavarojen vähäisyys on kuitenkin murheellisen usein totta myös astetta suuremmissa kunnissa.

Asumisen liepeillä tekee kyllä työtään useampi ammattikunta kaupunkisuunnittelusta ja kaavoituksesta rakennusvalvontaan, mutta kokonaisvaltaista, tavoitteellista ja kunnianhimoista asumisen kehittämisen johtamista ja siihen liittyvää päätöksentekoa kunnissa harvoin tapaa.

Asumisen sektoriasiantuntijat eivät juuri kohtaa ylintä johtoa tai politiikkaa. Asian painavuus huomioon ottaen tämä on oikeastaan melkoinen ihme, etenkin kun kunnan tai alueen väestönkasvuun liittyy usein kovia odotuksia. Asumisen asiantuntijoilla olisi ammattikuntina paljon annettavaa kunnan strategiseen suunnitteluun, ja toisaalta heiltä olisi myös lupa odottaa enemmän.

Useimmilla kunnilla ei ole viranomaisroolin ohella mahdollisuutta panostaa asumisen konseptointiin, viestintään ja markkinointiin. Voimavaroja kannattaisi näin ollen yhdistää, ja asumisen alueellisia vahvuuksia kehittää laajemmalla kuntajoukolla.

Onko laadulla väliä?

Väestön keskittyminen maan suurimpiin kaupunkeihin on ilmiönä voimistunut niin nopeasti, että monet muuttotappioalueet tuntuvat jääneen kuin telineisiin omassa ajattelussaan.Syntyneen tilanteen rehellinen kohtaaminen tässä heikentyneessä kilpailuasetelmassa on kunnille selvästi vaikeaa. Suurkaupungistumiskehityksen – jos Suomen mittakaavassa voi suurkaupungeista puhua – toivotaan päättyvän, ja virran ajatellaan ennen pitkää itsekseen kääntyvän jälleen toiseen suuntaan. Kunta saattaa perustaa talouden suunnitteluaan, investointejaan ja palvelutuotantonsa mitoitusta kokonaan tai osittain tämän toiveen varaan.

Olen vakuuttunut siitä, että erikokoiset kunnat ja alueet voivat edelleen pärjätä kiristyneessäkin kilpailussa, mutta eivät ilman tietoisia kehittämispanostuksia. Asumisen määrätietoista kehittämistä ja uudenlaisia asumisen avauksia luulisi näkevän tämän kilpailun keinovalikossa enemmänkin. Jostakin syystä vallalla tuntuu kuitenkin olevan ajatus, jonka mukaan tarjonnaksi riittää panostus määrään.

Määrän tuotannosta ei tunnuta pääsevän laadun tuotannon tasolle.

Moni kunta tuottaa peruslaatuisia tontteja reserviin, vaikka niille ei ole kysyntää. Toisinaan myyntiin saadaan jokin erityisen viehättävä tai saavutettavuudeltaan houkutteleva alue, joka rakentuu tahdikkaasti, mutta sitten palataan taas tasapainotilaan: tontteja on tarjolla, mutta kauppa ei käy. Asetelma on erikoinen: mitä jos jossakin muussa markkinassa olisi tilanne, jossa myyjä olettaisi ostajien vievän hyödykkeet käsistä vain siksi, että niitä on ylipäänsä olemassa? Tämän päivän yltäkylläisyydessä tuntuu etäiseltä ajatus takin ostamisesta syystä, että takkeja sattuu olemaan saatavilla.

Ostaja tarvitsee syitä haluta asua tietyllä tapaa. Pelkkä teknisesti moitteeton suoritus asuntotarjonnassa tai tonttituotannossa ei nykyään enää riitä. Sijoittumispäätökset ovat suuria päätöksiä, oli sitten kyse yrityksistä tai ihmisistä. Nykyisessä elämysyhteiskunnassa suuriakin päätöksiä tehdään tunteeseen ja kokemuksellisuuteen eriasteisesti nojautuen.

Kilpailussa tulevat pärjäämään ne kunnat ja alueet, joilla on herkkyyttä tunnistaa omat todelliset, luontaiset vahvuutensa, ja jotka pystyvät jalostamaan niistä asumisen ratkaisuihin jonkin lajin lisäarvoa – mielellään uutuusarvoakin.

Mikäli kysyntä on pysyvästi vähäistä, on kunnan, tai laajemmin maakunnan, joko sopeuduttava hiipuvaan taantumiseensa ja myös sopeutettava taloutensa sen mukaiseksi, tai vaihtoehtoisesti käynnistettävä aktiiviset ja määrätietoiset toimet alueen houkuttelevuuden kasvattamiseksi yritysten ja asukkaiden silmissä. Kumpikin vaihtoehto tarkoittaa yleensä selvää poistumista nykyisestä tasapainotilasta ja nykyiseltä mukavuusalueelta.

Viimeksi mainittua aktiivisen kehittämisen mallia soisi näkevänsä enemmänkin!

Asumisella, alueen väestökehityksellä ja verotuloilla on vahva kohtalonyhteys, joten toimeen tarttumisen kannustimet ovat kyllä kunnossa. Asumisen strateginen kehittäminen pienissä ja keskikokoisissa kunnissa ei ole aivan yksinkertaista, mutta ei myöskään missään tapauksessa mahdotonta.

Jos tahtoa löytyy, ovat keinot ja yhteistyörakenteet löydettävissä.